20. joulukuuta 2014

In memoriam

En oo viellä koskaan kirjottanut mitään kovinkaan henkilökohtaista tai arkaa asiaa tänne blogiin.. Tälläkertaa kuitenkin tulee semmoinen postaus, liittyen tohon uusimpaan tatuointiin minkä kävin torstaina ottamassa.
 Elikkä ne jotka on joskus lukenut mun blogia aijemminkin niin tietävät että mulla on ollut kissa nimeltä Muru.
Muru tuli meidän perheeseen melkeen vahingossa. Tulin kotiin hiihtolomareissulta Tahkolta kun olin 15-vuotias ja äitini oli löytänyt lehdestä ilmoituksen aikuisesta kissasta joka tarvitsee pian kotia.
 Se tuli mulle ihan täytenä yllätyksenä, koska aina aijemmin äitini oli ollut sitä vastaan jos halusin lemmikin. Olin tottakai todella innoissani asiasta ja lähdettiin melkeen samalta istumalta katsomaan kissaa.
Tällöin asuttiin Varkaudessa ja ajettiin sieltä Kuvanssiin eläinkotiin. Siellä oli kovin hiljaista ja vanha rouva tuli meitä pihalle vastaan. Astuttiin pieneen ulkorakennukseen sisälle ja siellä oli näitä isoja häkkihuoneita, mihin oli rakennettu kissoille pesiä ja mukavat oltavat. Sillä hetkellä talossa ei ollut muita asukkeja, häntä heilui kopan ulkopuolella ja pieni nenä pilkisti ovenraosta uteliaana. Rouva raotti häkinoven auki ja sieltä pinkaisi ulos valko/oranssi poikakissa. "Sen nimi on Muru" Sanoo rouva ja nappaa kissan syliinsä.


 Murun tarina oli synkkä ja sitä oli kohdeltu kaltoin aijemmassa kodissaan. Lyöty, kiusattu ja koulutus jäänyt kesken. Päälle vuoden sitä oli pidetty ja sen jälkeen viety eläinkotiin koska ei oltu jaksettu enää hoitaa. Sen huomasi kissan käytöksestä, koska se aluksi arkaili ja tutki ympäristöään tosi epävarmana.Nopeasti se kuitenkin rupesi uteliaaksi ja alkoi tutkia paikkoja.
 Syntymäajasta naisella ei ollut mitään tietoa, osasi vain antaa suuntaa antavan iän. Siltä istumalta päätettiin äitin kanssa kuitenkin Muru kotiuttaa, hän oli niin viehättävän värinen ja oloinen kissa.
 Alku oli todella hankalaa ja käytösongelmat tulivat vasta kunnolla kotona esiin. Jaksoin kuitenkin sinnikkäästi koittaa opettaa Murua,  näyttää mikä on oikein ja väärin. Kaikkia käytösongelmia ei saatu kitkettyä pois, mutta kissasta tuli osa perhettä ja rakastettiin sitä isolla sydämmellä.


Muutin 16-vuotiaana pois kotoa ja Muru tottakai tuli minun mukaani. Olihan se kuitenkin enimmäkseen minun lemmikki. Muutettiin Murun kanssa monta kertaa, hän oli kaikissa elämänkäänteissäni mukana, niin hyvässä kuin pahassakin. Muuton Varkaudesta Jyväskylään, Jyväskylästä Espooseen ja Espoosta Helsinkiin. Aina sain lohtua ja tukea pieneltä karvakasalta. Jokapaikka tuntui kodille silloin kun se oli paikalla, ihan sama missä oltiinkaan tai minne mentiinkään.
 Espoossa asuessa meillä oli myös kaksi kissakämppistä, toisen kanssa Muru tuli toimeen ja toisen kanssa ei sitten ollenkaan. Se kävi stressaavaksi ja muutettiin sitten kahdestaan asumaan Helsinkiin. Tähän asuntoon missä tälläkin hetkellä asustelen. Murusta tuli citykissa, vaikka siitä se ei oikeen välittänytkään. Vapauden kaipuu ja ulos pääseminen oli aina sille iso juttu.
Kaikki meni hyvin, asetuttiin tänne asumaan ja paikka alkoi tuntua kummankin mielestä kodille. Paljon hyviä hetkiä oli tässä asunnossa ja Murun käytöskin parani hirveästi kun ikää alkoi tulla.


Kuitenkin vähän yli vuosi sitten huomasin Murun käytöksessä jotain muutoksia mitkä alkoivat huolestuttamaan kovasti. Se rupesi juomaan vettä enemmän ja pesemään itseään paljon. Turkki meni huonoon kuntoon ja aloin huolestua. Mentiin tutulle eläinlääkärille naapuriin käymään ja selvittämään että mistä oikein voisi olla kyse. Pitkän odotuksen ja kokeiden jälkeen lääkäri luoksemme odotustilaan kertomaan tilanteen.
Muru sairasti munuaisten vajaatoimintaa jota ei pystytä parantamaan mitenkään, sitä voidaan vain hidastaa ja elinikää pidentää kiinnittämällä huomiota tiettyihin asioihin. En oikein silloin säikähdykseltäni ja järkytykseltä ymmärtänyt että mistä on oikeen kyse. Lääkäri kyllä kertoi asiasta tarkasti ja antoi kotiin myös infolaput mukaan tutkittavaksi.
 Hetken kun olin asiaa sulatellut niin ymmärsin mistä oli kyse ja aloin toimia. Siinä vaiheessa kun oireet alkavat niin noin 70% kissan munuaisien toimintakyvystä on menetetty. Proteiinin ja fosforin rajoittaminen ruokavaliossa oli ehdottoman tärkeää.


 Vaikeudet tulivat siinä, koska Muru oli tottunut saamaan tietynlaista ruokaa ja yhtäkkinen ruokavalion muutos ei ollut oikeen sen mieleen. Muuten kaikki meni hyvin ja kesän yli oltiin viellä ihan virkeänä. Kuitenkin alkusyksystä Muru alkoi olla todella väsynyt ja joi vettä kieltämättä varmaan litran päivässä. Siitä alkoi tulla myös agressiivinen ja pissaili vähän minne sattuu koska aina ei ehtinyt mennä laatikolle asti.
Tietysti tämä hermoja kiristeli mutta koitin ymmärtää, eihän se sille mitään voinut.
Loppujen lopuksi lääkärin kanssa keskusteltua päädyttiin siihen että nyt Murun aika oli tullut. En pystynyt enää katsomaan kuinka se kärsii ja ei pystynyt elämään enää normaalia elämää. Se puhelu oli kieltämättä elämäni vaikein, en olisi halunnut millään sanoa niitä sanoja sille lääkärille ja varaamaan tota aikaa. Hirveintä oli tietää että millon mennään..
Viimeinen viikko oli ihan yhtä tuskaa, hemmottelin Murua ja annoin sille sen lempiruokia koska ruokavaliolla ei ollut enää merkitystä. Leikittiin sen lempileikkejä aina kun se jaksoi ja vietettiin aikaa paljon yhdessä. 


Aika ajoin en voinut kuitenkaan olla itkemättä ja puristamatta sitä syliini tiukasti. Toivoin että se eläinlääkäri-aika ei tulisi ikinä.. Kuitenkin se tuli, liiankin pian ja oli aika mennä. Oli aurinkoinen syyskuun 5-päivä. Mentiin viellä leikkimään viereiseen puistoon valjaat päällä ennenkun täytyi lähteä ja Muru näytti niin onnelliselle kun sai siellä puistossa juosta. Itse tietysti itkin, mutta samalla olin onnellinen siitä ettei se ymmärtänyt mitä tapahtuu. Se sai viettää viimeisen päivän tekemällä sitä mitä se rakasti.
Oskar tuli mun mukaan sinne lääkäriin, en ois pystynyt ikimaailmassa menemään sinne ilman sitä ja lähtemään sieltä yksin kotiin. Kun kaikki oli ohi niin saatiin viellä jäädä sinne hyvästelemään niin kauaksi aikaa kun haluttiin. Kotiin tullessa vaan sattui ja tuntui tyhjälle. Oli pakko heti piilottaa kaikki lelut, pestä ruokakipot ja laittaa koppa kaappiin. 


Otettiin Murulle yhteistuhkaus, ajattelin että se on niin kivempi että se saa lähteä kavereiden kanssa ja se tuhkan saaminen ois taas yksi semmoinen asia lisää mikä sattuis ihan hirveesti. Ikävä on tähän saakka ollut ihan hirmuinen ja jokapäivä ajattelen kissaani. Välistä itkien, välistä nauraen ja kaivaten.
Valokuvia on albumit täynnä, mutta halusin saada jonkun semmoisen muiston Murusta joka kulkee mun mukana jokapäivä. Sen takia päädyin tohon tatuointi ideaan. Löysin Lahdesta Otherside Tattoosta oikean tekijän tähän. Joni oli tehnyt paljon kissakuvia ja voittanut jossain messuilla värityksestä palkinnon teoksillaan. Ihastelin tyyliä ja tiesin että hänen toteuttamanaan haluan ottaa Murusta muistokuvan itseeni.
Tehtiin kuva etureiteen, koska ajatuksenani oli että Muru kulkee aina messissä ja lepää miun sylissä. Ehdottomasti itselleen kivuliain paikka mihin oon ikinä kuvaa ottanut, meinasin luovuttaa jossain vaiheessa mutta sinnittelin kuitenkin loppuun saakka hammasta purren. Kuvasta tuli aivan upea ja juurikin semmoinen mitä olin ajatellut. 


Tuossa tatuointi on juuri tehty, joten värit ei viellä pääse oikein oikeuksiinsa ja jalka oli jo turvonnu tossa vaiheessa reippaasti. Laittelen sitten parantuneesta koivestani kuvaa myöhemmin.
Nyt on jotenkin paljon levollisempi olo kun on joku tämmöinen muisto Murusta. Eläähän se Muru ajatuksissani koko loppuelämäni, nyt mulla vaan kulkee se sen lisäksi aina mukana. <3

XOXO

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti